Taloustieteen filosofiaa, osa 6: Sukupolvikokemusten äärellä
Ihan ensimmäiseksi varoitus: teksti ei suoranaisesti ole filosofista pohdintaa, mutta koska se nivoutuu aikaisempien sarjan tekstien kanssa, täydentää se mielestäni hyvin sarjaa. Nimittäin kyse on sukupolvikokemuksesta ja omien kokemusten merkityksestä oman talouden hallinnassa, myös sijoittamisessa.
Edellisessä, vapaata tahtoa (tai sen puutetta) käsittelevässä tekstissäni toin esille sitä, kuinka varhaislapsuuden kokemukset määrittävät laajalti elämämme suuntaa. Myös kokemamme maailma ja ympäristö määrittävät sitä, kuinka ajattelemme ja miten asioihin suhtaudumme. Tämä on kiehtova kysymys, jota pohtii myös Morgan Hausel kirjassa Rahan psykologia. Hän mainitsee kirjassa tutkimuksesta, jossa kuluttajatutkimuksiin pohjautuen tutkittiin sitä, mitä amerikkalaiset tekivät rahoillaan. Tutkimuksesta kävi ilmi, että elämän varrella tehdyt sijoituspäätökset perustuivat vahvasti sukupolvikokemukseen – etenkin varhaisina aikuisvuosina koettuihin. Esimerkiksi osakesijoittamiseen keskittyivät ne, jotka aikuistuivat vuosina, jolloin osakemarkkinalla nähtiin nousua. Toisaalta joukkovelkakirjoja suosivat ne, jotka olivat nähneet korkean inflaation vuodet. Sijoittajien riskinottohalukkuus riippui siis ihmisten henkilökohtaisesta historiasta, eikä koulutustasosta tai älykkyysosamäärästä.
Nollakorko: osalle normi, toisille ei
Yksi hyvä esimerkki sukupolvikokemuksesta on suhtautuminen korkomuutoksiin. Minulta on viime aikoina erilaisissa tapahtumissa puhuessani kysytty sitä, tuleeko nollakorkoaika pian takaisin. Kun katsoo korkohistoriaa taakse päin, nollakorot ovat olleet poikkeusjakso selvästi korkeampien korkojen aikakaudella. Mutta ne, jotka ovat ottaneet ensimmäisen asuntolainansa nollakorkoaikaan, voivat pitää sitä ”normaalina” korkotasona omien kokemustensa perusteella. Itse olen ollut asuntovelallisena ensimmäistä kertaa 2000-luvun alussa, jolloin korkotaso oli helposti 4-5 % ja minulle nollakorkoaika on ollut poikkeuksellisen matala, puhumattakaan niistä, jotka ovat maksaneet lainastaan kaksinumeroista korkoa 1970-luvulla.
Laman lapsi riskinkaihtajana
Kokemus, joka on ehkä eniten muokannut omaa suhtautumistani riskiin, on 1990-luvun lama, jonka koin ollessani lapsi. Omassa perheessäni se näkyi väliaikaisena työttömyytenä ja kukkaronnyörien kiristelynä: muistan äitini pitäneen tarkkaa kirjaa ruokaostoista ja ostettujen vaatteiden sijaan ne tehtiin itse. Televisiossa verkkokalvoilleni uutisten piirtyivät leipäjonot ja Karpon joulukinkut niille, joilta rahat olivat aivan loppu tai elämä muutoin kaltoin kohdellut.
En kuitenkaan ollut yksin kokemusteni kanssa, sillä lama kosketti monia muitakin perheitä. Se on kuitenkin jättänyt jäljen, joka on mukana omassa taloudenpidossani. Suosin ruuassa tarjoustuotteita (juoksen siis kahvitarjousten perässä) ja vältän turhaa ostelua, ostan vaatteistani suuren osan käytettynä ja vältän ihan viimeiseen asti lainanottoa. Vaikka jotkin sijoittajat käyttävät velkavipua onnistuneesti, se ei vain yksinkertaisesti ole ”mun juttu”. Lisäksi halusin varmistaa tulevaisuuden toimeentuloni kouluttautumalla mahdollisimman pitkälle.
Sijoittajana eri aikajänne
Lama-ajalla on selvä vaikutus henkilökohtaisiin kulutustottumuksiini, mutta sijoittamisessa suhtaudun riskiin hieman eri tavalla, sekin pohjautuen omiin kokemuksiini. Aloitin nimittäin sijoittamisen vuonna 2010 tultuani Inderesille töihin. En siis ”valitettavasti” ole sijoittajana kokenut finanssikriisiä ja yliopiston penkiltä käsin se jäi jokseenkin pinnalliseksi, kun omia rahoja ei ollut pelissä. Sen sijaan olen sijoittajana ja työssäni nähnyt euroalueen velkakriisin, koronapandemian ja Ukrainan sodan vaikutukset osakemarkkinalla.
Useamman vuoden sijoitushistoria ja korkoa korolle -ilmiöstä nauttimiseen käsiksi pääseminen on kuitenkin tuonut tietynlaista malttia tekemiseen. Markkinoiden sopulilauman mukaan olisi helppo mennä ja myyntinappia painaa heti kun huonoja uutisia alkaa tulla. Ehkä vastapainona on kuitenkin tieto ja kokemus siitä, että hyvät vuodet seuraavat kuitenkin huonoja, enkä sen vuoksi ole menettänyt uskoani Helsingin pörssiinkään viimeaikaisesta heikkoudesta huolimatta. Erilainen näkökulma on varmasti niillä, joilla sijoitushistoriaa on takana vähemmän, koska henkilökohtaiset kokemuksetkin ovat erilaisia. Tämän havainnollistamiseksi otetaan esimerkki Helsingin pörssistä. Helsingin pörssin tuotto aikavälillä 2010-2024 tähän hetkeen oli 57 % eli 3,1 % vuosituotto, kun se ajanjaksolla 2022-2024 oli -7,6 % eli -2,9 % vuosituotto. Vielä suuremmat erot saataisiin, jos sijoittamisen olisi aloittanut koronadipistä tai finanssikriisin pohjilta – tai sijoittanut S&P 500 -indeksirahastoon.
Tämän kirjoituksen ehkä tärkein viesti tulee tässä: koska sijoituspäätökset pohjautuvat kunkin omiin kokemuksiin, ei ole olemassa oikeita tai vääriä päätöksiä. Se, mikä toisen mielestä on aivan tolkuttoman huono idea, on toisen mielestä täysin järkeenkäypää, sillä me kaikki olemme kokeneet erilaisia todellisuuksia. Ja monesti niitä tuottojakin kannattaa verrata vasta pitkällä aikavälillä.
Sarjassa julkaistut aikaisemmat osat:
Taloustieteen filosofiaa, osa 1: Kell’ onni on, se rahakirstun päällä istuu?
Taloustieteen filosofiaa, osa 2: Kasvun rajat - kuinka pitkään voimme kuluttaa?
Taloustieteen filosofiaa, osa 3: Mä joka päivä töitä teen, mutta miksi?
Taloustieteen filosofiaa, osa 4: Koska minä haluan
Taloustieteen filosofiaa, osa 5: Vapaan tahdon puute vapauttaa ja ahdistaa