Matka Pohjoiseen, osa 4: Rahako IPOn motivaattori?

Tämä on neljäs osa blogisarjassa, jossa seurataan Witted Megacorp Oy:n matkaa, kun se selvittää mahdollisuutta listautua NASDAQin First North -markkinapaikalle. Tarina kerrotaan toimitusjohtaja Harri Siepin näkökulmasta.

Tämä IPO-projekti on ollut, ja tulee olemaan rankka. Siksi olen joutunut miettimään, miksi teemme tätä. Ei ainoastaan firman näkökulmasta, vaan myös henkilökohtaisesti. Miksi minä teen tätä?

Viime vuoden loppupuolella oli ensimmäisiä kertoja sellaisia ajatuksia, että onko tämä sen arvoista. Kannattaako puskea tiukkaa proggista juuri tähän kohtaan?

Sitten kun sitä miettii, päätyy ajatukseen, että totta hemmetissä tämä on juuri oikea aika yhtiön kannalta, ja tarvitsemme sitä seuraavaan kasvuvaiheeseen.

Joskus tämä ottaa vähän tiukille. Niinä hetkinä, kun on tosi poikki, miettii, miksi tämä pitää tehdä. Sitten loppupeleissä päädyn aina samaan. Palaan siihen hetkeen, kun tiesin, että olen aina halunnut lähteä rakentamaan jotain uutta ja erilaista. Jotain, joka muuttaa markkinaa ja joka olisi aivan mieletön paikka olla itse duunissa ja jossa kaveritkin viihtyisivät. Yrityksen tehtäväksi valitsimme myös auttamisen.

Se polku on edelleen kesken. Emme ole vieläkään päässeet ratkaisemaan sitä visiota ja missiota. Emme ole vieläkään tilanteessa, jossa kaikki softa-alan ihmiset olisivat onnellisia omassa duunissaan.

Se on vähän never-ending game, eli sinne ei ehkä koskaan satapinnaisesti päästä, mikä tekee siitä hirveän hyvän infinity-goalin, ikuisen määränpään.

Iso vaikutus ihmisten elämään

En oikein keksi mitään muuta, mitä mieluummin tekisin. Tässä tuotetaan yksittäisille ihmisille, tavallisille devaaja-Anteille ja koodari-Minnoille, poikkeuksellisen hyvää palvelua ja halutaan olla siinä paras.

Tässä tehdään erilaisille ihmisille erilaisia palveluksia. Joillekin tarjotaan työpaikka, joillekin mielenkiintoisia proggiksia. Joillekin tarjotaan mahdollisuus päästä sellaisiin työpaikkoihin, joihin he eivät muuten päätyisi. Ja ne, jotka onnistuvat tällä polulla, ovat ihan tavattoman onnellisia. He tulevat kiittämään, että saavat tehdä musiikki- tai avaruusbisnestä tai mitä kaikkea Wittedin kautta pääseekään tekemään.

Teemme valtavan ison vaikutuksen yksittäisten ihmisten elämään. Se antaa tosi paljon itselle.

Ja kaiken lisäksi: kun tekee ihmisille palveluksia, siitä maksetaan. Se on myös bisnestä. Tässä yhdistyy auttamisen halu ja liiketoiminta, ja se tekee tästä antoisaa. Se on se, minkä takia teen tätä edelleen.

Kuinka iso rooli on rahalla?

Haluan rakentaa jotain itseäni isompaa. Jos meikäläisestä joskus aika jättää tai tipun tästä firmasta jostain syystä joskus pois, haluaisin, että tämä tarina jatkuu. Haluan, että olemme onnistuneet luomaan jotain pysyvää, joka on paljon isompi asia kuin yksittäiset ihmiset, kuten minä tai kuka muu tahansa.

Aika moni kysyy edelleen, että eivätkö ihmiset perusta yrityksiä, koska he haluavat tehdä bisnestä, tienata omaisuutta. Minulle se ei ole ollut koskaan päämotivaattori, jonka takia teen jotain duunia. Jos se olisi ollut, en olisi ikinä päätynyt starttaamaan uusia yrityksiä. Minulle pääasia on aina ollut tarve ja halu auttaa ja olla muille hyvä ja tehdä asioita eri tavalla.

Maailma näyttäytyy minulle sellaisena, että siinä on paljon epäkohtia. Kun menen ulos, näen asioita, joita voisi tehdä paljon paremmin kuin on tehty. Haluan jättää jäljen tähän maailmaan.

Olen joutunut miettimään, miten käy, jos tämä homma menee maaliin. Tuleeko minusta rikas? Mitä se merkitsee minulle?

Jotta voi ymmärtää suhtautumiseni mahdolliseen rikastumiseen, on tärkeää tietää taustani. Olen lama-ajan lapsi, eli syntynyt 1980-luvulla ja käynyt kouluja 1990-luvulla laman aikaan. Kun olin ala-asteella, oli taloudellisesti tiukimmat mahdolliset ajat Suomessa. Muistan, kun rehtori kävi kiertämässä luokkia ja kertoi meille, että käsipaperit pitää leikata kahtia. Saadaan käyttää vain puolikas käsipaperi.

Emme myöskään saaneet koskaan uusia kirjoja, oli aina käytettyjä ja meidän piti kumittaa niitä. Ja piti aina miettiä, saadaanko uusia vai pitikö käyttää vanhoja vihkoja. Aina oli pulaa kaikesta.

Olen elänyt ja kasvanut yksinhuoltajaäidin perheessä. Äitini oli perushoitajana töissä Lapin keskussairaalassa – eikä tienannut hyvin. Meitä oli neljä lasta, ja siksi lähtökohtaisesti kaikesta oli hirveä niukkuus ja puute.

Lapsena meillä oli leikki: “mitä tekisit, jos olisit miljonääri?” Peli alkoi tuolla kysymyksellä, ja sitten jengi vastaili siihen. Niin kauan, kuin jengi keksi juttuja, peli jatkui. Minullakin oli jotain sellaisia vastauksia, että jos olisin miljonääri, ostaisin täysjousitetun maastopyörän. Sellaisia lapsellisia juttuja. Tai että menisin K-Marketiin ja ostaisin kaikki karkit sieltä.

Kun on kasvanut ja aikuistunut, on huomannut, että raha itsessään ei tee onnelliseksi. Se saattaa olla väline vähentää elämän stressiä.

Tässä puhutaan hyvin monen ihmisen omaisuudesta. Meillä on paljon henkilöomistajia, joista aika moni myös voi rikastua myymällä osakkeitaan, jos tämä menee maaliin. Silti suurin osa ihmisistä, joita olen jututtanut, ei halua myydä yhtiötä vaan pikemminkin ostaa lisää.

Tämä on myös omassa elämässäni ensimmäisen kerran sellainen paikka, että minulla voi olla mahdollisuus varmistaa perheeni asioiden olevan tulevaisuudessa paremmin kuin itselläni siellä lapsuudessa. Perheeni on omassa arvolistassani todella korkealla. Voisin varmistaa, että kaikesta ei olisi pulaa ja tyttäreni voisi saada mahdollisuuden erilaiseen elämään kuin minulla oli. Ensimmäisen kerran olisi mahdollisuus antaa sellainen reitti ihmisille.

Unelmat lähempänä kuin uskoisikaan

Olen minäkin elänyt lapsuuden unelmiani. Ostin tuon aiemmin mainitsemani täysjoustomaastopyörän jo vuonna 2008. Lapsuudessa mietin, että ne ovat miljonäärihommia, mutta sellaisen saa tonnilla tai parilla. Nyt se on minun ulottuvillani, vaikka 90-luvulla Rovaniemellä se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta.

Unelmat tapaavat toteutuessaan myös muuttua. Nyt tuo yli kymmenvuotias maastopyörä makaa melkein käyttämättömänä kellarissani, ja siihen on kytketty lastenistuin. Siinä on tyttären varmaan kiva istua. Tielle tulevat pomput eivät tunnu missään. Minun hurjat maastoseikkailuni ovat vaihtuneet tyttären tien tasoittamiseen.

Kun olin pieni, meillä oli vanha Lada autona. Unelmoin, että jos joskus olen miljonääri, ostan Porsche 911:n.

Tuo ei tunnu enää oikealta. Miksi haluaisin pröystäillä ja polttaa bensaa? Jos joskus on enemmän rahaa käytettävissä, vaihdan nykyisen hybridin ennemmin sähköautoon.

Ostin Marrasjärveltä Rovaniemen syrjästä pienen huonokuntoisen mökin. Vaikka muille sillä ei ole juuri arvoa, minulle se mökki ei ole mikä tahansa. Se on äitini mummola. Unelmani on panna se takaisin kuntoon. En kaipaa Levin kelohonkaisia edustushuviloita. Haluan korjata äitini mummolan uuteen uskoon.

Jos jotain konkreettista muille haluaisin rahalla tehdä, haluaisin auttaa äitiä. Hän on elänyt koko elämänsä niukkuudessa. Hän ansaitsee enemmän ja jos minulla olisi varaa, voisin tasoittaa hänenkin tietään.

Ei tunnu oikeastaan, että tarvitsisin yhtään mitään. En ole sellainen tavaraihminen. Olisin varmaan sikatylsä miljonääri. Ehkä nauttisin sellaisesta hiljaisuudesta, hankkisin vapaa-aikaa, who knows. Luulen, ettei se tule toteutumaan. En ainakaan viihdy niin, että en tekisi mitään.

En ole juurikaan hakemassa itselleni vaurautta. Mummola, äitini ja perheeni. Niille toivoisin kaikkea hyvää.

Jotta tuon saa tapahtumaan, pitää palata IPO-matkalle, rakentamaan listautumisvalmista Witted Megacorpia.

Tarina jatkuu parin viikon päästä. Seuraa Wittediä LinkedInissä, Facebookissa tai Twitterissä, ja vinkkaamme, kun uusia osia tulee. Tämä tarina kerrotaan myös Witted: Matka pohjoiseen -podcastina, jonka löydät podcast-palveluista kuten Spotifysta.