Rahapolitiikkasäännön mukaan EKP:n ohjauskoron pitäisi olla yli 10 %

Viime viikkojen aikana osakemarkkinalla on havahduttu siihen, että ohjauskorot voivat etenkin euroalueella nousta reilusti vielä nykytasoltakin, sillä inflaatio ei jätä rauhaan. Tällä viikolla julkaistujen helmikuun alustavien lukujen mukaan inflaatio kiihtyi niin Espanjassa, Ranskassa kuin Saksassakin. Tuoreimmista luvuista Saksassa hintojen nousu oli vuodentakaisesta 9,3 % (tammikuussa 9,2 %) ja kuukauden takaisesta 1,0 % (tammikuussa 0,5 %). Luonnollisesti tämä haastaa EKP:ta nostamaan korkoja yhä ylöspäin.

Kerroin toissapäivän makrokatsauksessa, kuinka tähänastiset rahapolitiikan vaikutukset hintoihin ovat olleet vähäisiä. EKP:n pääekonomistin kertomien arvioiden mukaan ohjauskoron 1 %-yksikön nosto laskisi inflaatiota 0,3 %-yksiköllä. Yksinkertaisella laskutoimituksella totesinkin, että inflaation tuomiseen takaisin kahden prosentin tavoitteeseen tarvittaisiin 22 %:n ohjauskoron taso. Paineista korkeammille koroille kertoo myös tunnettu rahapolitiikkasääntö eli Taylorin sääntö, jonka mukaan ohjauskoron pitäisi nykyisessä talousympäristössä olla reilusti korkeammalla, teoreettisesti 11 %:n tuntumassa. Luonnollisesti inflaatioon vaikuttavat täysin rahapolitiikasta riippumattomat tekijät, joten noihin lukemiin tuskin nykytaloudessa tullaan ylettymään, mutta ne kertovat osaltaan siitä, kuinka suuresti talousympäristö on euroalueellakin muuttunut.

Lähde: Bloomberg

Mikä Taylorin sääntö?

Taylorin sääntö on laajalti akateemisessa keskustelussa tunnettu rahapolitiikkasääntö. Se yksinkertaisesti kuvaa, mikä olisi optimaalinen ohjauskorko kussakin taloustilanteessa, kun muuttujina ovat inflaatio ja taloudellinen aktiviteetti. Sääntöön perustuvan rahapolitiikan tiedetään olevan positiivinen asia, sillä se tuo keskuspankkien päätöksentekoon johdonmukaisuutta ja tehokkuutta. Taylorin sääntöön ”kirjoitetaan sisään” keskuspankkien politiikkatavoitteet (EKP:lla hintavakaus, Federal Reservellä hintavakaus- ja työllisyystavoite), ja sen perusteella lasketaan kussakin talousympäristössä vallitseva optimaalinen korkotaso.

John Taylorin vuonna 1993 kehittämä sääntö on helpon lähestymistapansa vuoksi laajalti tunnettu, ja sen perusteella olen itsekin laskenut korkotasoja taloustieteen kursseilla. Yksinkertaisuus on myös säännön suurin kompastuskivi, sillä keskuspankkien rahapolitiikassa on otettava huomioon muitakin tekijöitä kuin mitä rahapolitiikkasäännössä on sisällä. Esimerkiksi nykytilanteen lisäksi katseita kiinnitetään myös tulevaisuuteen (ennusteiden merkitys) sekä mm. rahoitusvakauteen, ja Taylorinkin sääntöä on muokattu ennusteisiin pohjautuvaksi. Sääntöihin perustuvan rahapolitiikan lisäksi voi päätöksenteossa olla ja onkin siis harkintaan perustuvia elementtejä. Lisäksi keskuspankkien reaktiofunktiot, eli se mikä paino esimerkiksi hintavakaudelle rahapolitiikkaa tehdessä annetaan, voivat muuttua yli ajan. Esimerkiksi koronakriisi lisäsi tarveharkintaisen rahapolitiikan ja nopeiden toimien tarvetta. Kokonaan oman mausteensa elvytyssoppaan ovat tuoneet arvopaperiostot, joita on ohjauskoron tasoon pohjautuvan säännön perusteella vaikea soveltaa.

Onko Taylorin sääntö oikeassa?

Edellä mainituista tekijöistä ja yksinkertaisuudestaan johtuen Taylorin sääntö ei kerro koko totuutta optimaalisesta rahapolitiikasta. Se on kuitenkin jo kolme vuosikymmentä ollut tärkeä osa rahapolitiikkatutkimusta ja monien keskuspankkien työkalupakkia. Keskuspankit saivat kritiikkiä osakseen siitä, että korkeaan inflaatioon on reagoitu täysin jälkijunassa, ja näille ajatuksille Taylorin sääntö antaa tukea, kuten myös ajatuksille siitä, että nollakorkoympäristö ei aina ole se optimaalisuuden kannalta se paras vaihtoehto. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle Taylorin sääntöä tällä kertaa seuraillaan rahapolitiikassa.

Kattava johdanto Taylorin sääntöön löytyy suomenkielisenä täältä Kansantaloudellisen aikakauskirjan artikkelista.