Unelmiesi työpaikka: Liian pieniä, liian suuria unelmia

“Mitäs suunnitelmia sulla on lukion jälkeen?" "Mikä susta tulee aikuisena" "Mitä meinasit tehä sun elämällä?" "Kai sulla nyt jotain suunnitelmia on?" Nuoret kuulevat kyseisiä kysymyksiä todella usein. Jopa niin usein, että niistä tulee vastenmielisiä ja ne alkavat aiheuttaa stressiä. Saattaa tuntua, että joka sunnasta tulee jonkinlaisia odotuksia ja oletuksia, jo aivan liian varhaisessa vaiheessa.

Toisen asteen koulutuksen aikana tulisi yleensä viimeistään olla käsitys siitä, miksikä haluaa kouluttautua. Mutta eikö oikeasti ole aivan liian vaativaa ja absurdia laittaa nuoret, jotka vasta yrittävät löytää itseään, päättämään heidän loppuelämästään? Onhan se nyt varmasti jokaisen mielestä ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa tulee helposti "jos nyt valitset väärin tai mokaat, sun koko elämä on pilalla" -fiilis. On jopa todistettua, että erityisesti nuoret tytöt kokevat nykyään aikaisempaa enemmän painetta ja uupumusta.

Haluaisin tällä blogitekstillä inspiroida joka ikistä lukijaa, oli hän sitten 15 tai 50 vuotta, pohtimaan omaa elämäänsä. Jaan nyt kanssanne omia unelmiani ja sitä, kuinka ne ovat muuttuneet ja kehittyneet elämäni aikana. Tarkoituksenani on rikkoa ennakkoluuloja, kyseenalaistaa yhteiskunnan asettamia odotuksia ja ehkä jopa parhaassa tapauksessa antaa lukijoille uusia ideoita.

Hypätään nyt ajassa noin 10 vuotta taaksepäin. Olin vielä prinsessamekossa ja vaaleanpunaisissa tossuissa kulkeva huoleton, viaton, pellavapäinen lapsi. Tärkein huolenaiheeni oli, kuinka monta kertaa äitini antaisi minun vaihtaa vaatteeni ennen eskariin lähtöä. Kuitenkin jo tällöin, tänä huolettomana vipeltävänä pikkutyttönä, osasin ajatella ajassa eteenpäin. Iltaisin nukkumaan mennessäni saatoin miettiä, millainen ala-asteeni, saati sitten yläasteeni tulisi olemaan. Olisiko minulla joskus samanlainen tytär kuin äidilläni oli nyt?

Vihdoin saapui se ikä, kun aloin ihan "aikuisten oikeasti" miettimään tulevaisuuttani. Yksi hallitsevimmista luonteenpiirteistäni on aina ollut perfektionismi. Mielessäni oli täydellinen kuvitelma: viimeistään 35-vuotiaana olisin käynyt oikiksen, eläisin mieheni ja lapsieni kanssa hulppeassa talossa vaurasta elämää ja kulkisin päivät pitkät jakkupuvussa merkkilaukkuni ja villakoirani kanssa. Itse asiassa tämä säilyi unelmanani melko pitkään. Myönnettäköön, että eihän tämänkaltainen elämä vieläkään huonolta suunnitelmalta kuulosta.

Lukion aloittaessani piti kuitenkin miettiä realistisesti erilaisia vaihtoehtoja. Valitsin yhteiskunta- ja talouslinjan, millä oli todennäköisesti vaikutusta siihen, että aloin pohtimaan opiskelupaikakseni yhteiskuntatieteitä tai valtiotieteitä. Mieleeni juolahti myös muistot siitä, kuinka joskus Aalto-yliopiston ohi ajaessamme näin vision itsestäni tulevaisuudessa jonkun maailmankuulun firman johtajana. Mikäs sen parempaa? Sopisihan jämpti olemukseni ja järjestelmällisyyteni tähän työhön loistavasti. Ja palkkaakin riittäisi vaikka muille jakaa!

Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen kerron teille, miltä unelmani näyttävät tällä hetkellä, kun istun Levin mökissä kirjoittamassa tätä blogitekstiä.

Minulla ei ole edelleenkään yhtä tiettyä unelmien ammattia tai työpaikkaa. Haluan tehdä paljon. Haluan kokea paljon. Lukion jälkeen suunnitelmat ovat selvät. En lähdekään hakemaan suoraan yliopistopaikkaa. No, välivuodenko sitten pidän? Sehän on juuri se asia, mikä koko elämäni ajan oli tuntunut minusta vain ajan hukkaukselta. Itse asiassa, tänä päivänä yhä useampi nuori kokee välivuoden lukion jälkeen tarpeelliseksi, ja tästä tutkimuksesta on tehnyt jutun esimerkiksi sivusto www.kunkoululoppuu.fi (Näin nuoret ajattelevat: vähemmän paineita lukioon, enemmän opetusta amikseen - Kun koulu loppuu).

Mutta ei, minä itse en varsinaisesti pidä välivuotta. Lähden matkaoppaaksi. On ehkä jopa hieman surullista, että tämä saattaa herättää joissakin ihmisissä kyseenalaistamista ja ihmetystä. "Mutta sähän oot tollanen kympin tyttö? Pitkä matikka ja fysiikkakin sujuu loistavasti ja tuut varmaan kirjottamaan kaikista L? Matkaoppaaksihan pääsis ihan kuka vaan, lukiosta tai amiksesta? Niin miks sä muka sinne haluisit? Surkee palkkakin." Meidän kaikkien on kuitenkin aina hyvä muistaa, että elämä on lyhyt. Meillä on vain yksi elämä. Jos sen aikana kerää vain menestystä ja rahaa eikä kokemuksia, onko koko elämä lopulta mennyt hukkaan?

Kun istun vanhana mummona keinutuolissa, haluan, että minulla on muistoja, joita saan kertoa muille mummoille ja papoille viereisissä keinutuoleissa. Matkaoppaana pääsen matkustamaan, pitämään hauskaa, keräämään kokemuksia, tutustumaan ihmisiin eri puolilta maailmaa, nollaamaan pään opiskeluilta, ja mikä tärkeintä, tanssimaan hiukset heiluen lasten discojen ohjaajana ja hyppimään valtavissa satuhahmoasuissa ympäri hotellialueita.

Selvä, ajatellaanpa hetki realistisesti. Toki kyseiseen unelmaani tarvitaan matkaopaskoulutukseen pääsy, itse koulutuksen käynti ulkomailla, ja vielä työpaikan saanti hyvästä perhehotellista. Mutta tiedän onnistuvani kaikessa tuossa, onhan minulla mukanani kaikki elämäni aikana oppimani taidot ja tärkeimpänä, intohimo. Samalla kuitenkin tiedän, etten jäisi matkaoppaaksi ikuisiksi ajoiksi – kävisi sekin varmaan tylsäksi, vaikka yksi unelmatöistäni onkin. Kun olen saanut tarpeekseni palmuista, suolaisesta merivedestä ja paahtavasta auringosta, haluan palata takaisin perheeni ja ystävieni luo Suomeen.

Palattuani Suomeen on taas uusi maailma auki. Ja niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin, silloin haluan vaurastua. Vaikka pitää jahdata unelmiaan ja tehdä sitä, mistä tykkää, ei siinä ole mitään pahaa, jos haluaa olla rikas. Raha ei tuo onnellisuutta, mutta kyllä rahalla lomamatkoja ja hienoja vaatteita saa. Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan – mikä tuskin tapahtuu – unelmani jatkuu siten, että haen Helsingin oikeustieteellisen ja pääsen sisään. Valmistun asianajajaksi ja teen sitä työtä eläkeikääni asti. Ehkä ryhdyn jopa tuomariksi jossain vaiheessa.

Ja koska unelmat eivät ole tarpeeksi suuria, jos ne eivät pelota sinua: unelmieni työpaikka 40-vuotiaana olisi newyorkilainen lakifirma. Toimistoni sijaitsisi New Yorkin kattohuoneistossa, ja siellä tekisin kaikkeni auttaakseni ihmisiä ja ihmiskuntaa. Olisin ehkä käynyt yliopiston aikana Harvardissa vaihtovuoden, minkä vuoksi englanti, jopa lakisanasto, sujuisi vaivatta. Nyt vihdoin eläisin lapsuuden unelmaani – olisin tyylikäs, rikas nainen, joka kantaisi pientä villakoiraansa Guessin laukussaan.

Olette nyt lukeneet unelmani. Vaikka tässä kyseisessä tulevaisuuden visiossa päädynkin siihen lapsuuden haaveammattiini, ei se todennäköisesti tässä aidossa oikeassa elämässä tule tapahtumaan. Tärkeimpänä ajatuksena haluan kuitenkin jakaa: älkää pelätkö. On sallittua ymmärtää 50-vuotiaana, että haluaakin lähteä kouluttautumaan uudestaan ja kokeilla jotain aivan toista, kokonaan uutta. Virheet ovat okei. Ei tarvitse tehdä muuta kuin tavoitella omia unelmiaan. Korostan, omia unelmiaan, ei kenenkään muun unelmia.

Ne voivat olla suuria, mutta ei niiden tarvitse olla suuria. Se tuttu lähikaupan kassa voi olla yhtä onnellinen kuin koko Microsoftin omistaja, tai vaikka onnellisempi. Kuulin kerran vuosia sitten seuraavan ajatuslauseen, ja se jäi mieleeni erityisellä tavalla:

"Vaikka sinun polkusi olisi erilainen, ei se tarkoita, että olisit eksyksissä."

Rosa, Lahden yhteiskoulun lukio