Mikä ihmeen MMT? Osa 3: Käytännön sovellutuksia ja vähän kritiikkiäkin

Keskitymme tässä juttusarjassa Modernin rahateorian (Modern Monetary Theory, MMT) keskeisiin teeseihin rautalangasta vääntäen. Tämä taloustieteen valtateorioita haastanut suuntaus on noussut yhä useammin keskusteluihin viime aikoina valtioiden velkaantumisesta puhuttaessa ja se on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä.

Sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin julkisen talouden roolia ja sitä, kuinka MMT:ssä keskuspankki valjastetaan julkisten menojen rahoittajaksi. Keskuspankki toimii siis valtion pankkina, mutta samalla se hoitaa tehtäväänsä myös pankkien pankkina, eli rahoitussektorin viime käden lainoittajana. Toisessa osassa käytiin läpi juurikin rahaa ja korkoja. Nyt vuorossa ovat käytännön sovellutukset. Kerrataan kuitenkin sitä ennen MMT:n ehdot: valtiolla on oltava oikeus laskea liikkeelle rahaa (oma keskuspankki), oma valuutta sekä velanoton on tapahduttava tässä omassa valuutassa. Alla on koottuna muutamia tärkeimpiä kohtia teoriasta:

• keskuspankki rahoittaa valtion menoja
• valtion ”budjettirajoitteena” ainoastaan sen resurssit (hyödykkeet ja palvelut), tuotantopuolen vinkkelistä työvoima ja pääoma
• verotuksella hillitään inflaatiota, lisäksi ohjaava vaikutus
• "Perinteinen" rahapolitiikka on tehotonta, sillä keskuspankki ei voi kontrolloida rahan määrää, saati ohjata koroilla kuluttaja- ja yrityskäyttäytymistä.

Euroalue: optimaalisuudesta kaukana

Olemme käsitelleet MMT-juttusarjamme edellisissä osissa talouspolitiikan ja rahapolitiikan rooleja rautalangasta väännettynä. Nyt on aika sovittaa teoriaa nykytalouteen. MMT:tä käsittelevässä Macroeconomics-kirjassa on harmittavan vähän esimerkkejä MMT-kehikon soveltumisesta todellisuuteen, mutta euroalue on mainittu ”optimaalisena” valuutta-alueena. Optimaalinen ironisesti heittomerkeissä siksi, että eurojärjestelmässä on tehty MMT:n kannalta kaikki väärin. Heti ensimmäinen virhe oli, että valuutta-alue luotiin poliittisin päätöksin, eli siten että otettiin käyttöön yhteinen rahapolitiikka ja yhteinen valuutta, mutta säilytettiin oma talouspolitiikka kussakin jäsenmaassa. Tätä perustellaan sillä, että euroa käyttöön otettaessa uskottiin, että optimaalinen valuutta-alue voidaan saavuttaa, kun rahapoliittinen yhdentyminen ja työvoiman sekä pääoman vapaat liikkeet johtavat lopulta talouksien yhdentymiseen. Kuten hyvin tiedämme, tätä ei ole tapahtunut.

MMT:n puolustajien mukaan EKP on ollut turhankin itsenäinen takavuosina ja osaltaan estänyt hallituksia tekemästä työllisyyteen ja kasvuun tähtäävää talouspolitiikkaa (esimerkkinä velkakriisi, jolloin vyötä lähinnä kiristettiin). Euroalueen yhteinen valtiovarainministeriö keskuspankin rinnalla olisi toteuttanut tätä tehtävää paremmin. Heikon kotimaan kysynnän vuoksi jäsenmaiden kasvu on ollut entistä vahvemmin riippuvaista ulkomarkkinoista. Koska euroalueen sisällä valuuttakurssi on kiinteä, kilpailukyvyn lisääminen on onnistunut ainoastaan hintatasoa laskemalla (mm. palkat), mikä on lamauttanut taloutta entisestään. Lisäksi yhteinen valuutta on eriarvoistanut kilpailukykyä euroalueen ulkopuolelle: on selvä, että nykymuodossaan euron ulkoinen kurssi on ollut vuosikausia vaihtotaseen ylijäämää pyörittäneelle Saksalle alhainen ja toisaalta esimerkiksi kituliaan talouskasvun ja korkeiden velkatasojen Italialle liian korkea. MMT:n oppien mukaan EKP:n tehoton rahapolitiikka ja hallitusten ”talouspoliittinen vastuullisuus” ovat luoneet talouteen stagnaation, eli hitaan talouskasvun ja vaimean inflaation kauden.

Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sillä jokin perustavanlaatuinen muutos taloudessa on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sekulaarisen stagnaation (pitkittynyt hidas talouskasvu) riski mainitaan myös Suomen pankin tekstissä, joskin eri valossa, sillä siinä perustellaan vaimeaa talousnäkymää erityisesti rakenteellisten tekijöiden kautta. Ongelmana onkin, että nytkään on vaikea mallintaa sitä, johtuuko vaimea talousnäkymä ja stagnaation riski hitaasta tuottavuudesta, vanhentuvasta väestöstä (rakenteellisten ongelmien aiheuttama stagnaatio) vai pohjimmiltaan väärin toteutetusta raha- ja talouspolitiikasta (MMT-maailma). Vielä vaikeampaa on arvioida sitä, missä olisimme, jos rahaliitto olisi rakennettu MMT:n periaattein ”oikein” yhteisellä talous- ja rahapolitiikalla, tai jos se olisi jäänyt kokonaan rakentamatta. Vastauksia näihin aiheisiin on yhtä paljon kuin niihin perehtyneitä asiantuntijoita. Joka tapauksessa euroalue on nykymuodossaan esimerkki taloudesta, jossa on MMT:n mukaan liikaa valuvikoja. Tosin myös valtavirran taloustieteilijät ovat samoilla linjoilla nykyään euroalueen kritiikin suhteen.

Nykyinen elvytys: MMT:tä vai ei?

Viime kuukausien raha- ja talouspoliittinen elvytys tuo väkisin mieleen MMT:n, oli teoriasta mitä mieltä tahansa. Julkinen keskustelu vaikuttaa kulminoituneen kolmeen eri näkökulmaan: 1) Kohti MMT:tä mennään kovaa vauhtia, 2) Kyse ei ole MMT:stä ja keskuspankit ovat edelleen itsenäisiä ja 3) Tässä ei ole mitään nähtävää, vain perinteistä suhdannepolitiikkaa. Käydään niitä nyt läpi.

Keskuspankkien ja valtioiden massiiviset elvytyspaketit ovat omiaan viemään koronakriisin aikana Modernin rahateorian juurille. Erilaisten laskelmien mukaan viime syyskuusta lähtien yli puolet USA:n liittovaltion ottamasta velasta on ollut Federal Reserven arvopaperiostojen kattamaa ja EKP:nkin taseeseen on valunut jo kolmannes euroalueen julkisesta velasta. MMT:n puolustajia ja vastustajia erottaa näissä ostoissa kolme aihetta: mistä ostetaan, millä korolla ostetaan ja maksetaanko velkoja takaisin. Etenkin EKP:n osalta arvopaperiostoja erotetaan suorasta julkisen sektorin rahoituksesta sillä, että arvopaperiostot tehdään jälkimarkkinalta ja velkapaperin erääntyessä niistä maksetaan keskuspankille korkoa sekä itse pääoma. Lisäksi ostot tehdään ainoastaan keskuspankin tavoitteita, eli hinta- ja rahoitusvakautta silmällä pitäen. Tätä itsenäisyyttä ja EKP:n rajojen ylittämistä on kuitenkin rajusti haastettu aina Saksan perustuslakituomioistuinta myöten.

Velkakirjaostoissa koron ja takaisinmaksun rajat haalenevat niin kauan kuin keskuspankki sitoutuu uudelleensijoittamaan velkapaperista saadun pääoman ja koron vastaaviin velkoihin. Mikäli lainan liikkeeseenlaskija tietää, että sen ostaja pysyy markkinalla ”tästä ikuisuuteen”, vähentää se koron ja pääoman takaisinmaksun merkitystä - ja samalla vähentää riskiä. Keskuspankin itsenäisyys on siis näennäistä tai todellista, ihan miten siihen liittyviä termejä haluaa tulkita. Fakta kuitenkin on, että julkinen velka on valunut keskuspankkien laariin sekä euroalueella että USA:ssa, joten vahvasti MMT:n periaatteiden mukaisia tekoja on rahapolitiikassa nähty, perustelee sitä sitten rahoitusvakauden ylläpitämisellä tai kriisitoimilla.

Lähde: Bloomberg

”Ei mitään uutta"

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman puolestaan näkee 2020-elvytyksen poikkeuksellisena, mutta talousteorian mukaan ”normaalina” ilmiönä. The New York Timesin mielipiteessään Krugman tuo esiin, että USA:n kongressin viimeaikaiset toimet näyttävät lähinnä, kuinka MMT toimii, ja USA:n budjettialijäämiä on rahoitettu Federal Reserven kirstusta aina. Krugmanin tekstin voi tulkita rivien välistä joko MMT:n vähättelynä (vanha teoria puettu uusiin vaatteisiin) tai sen hyväksyntänä.

Kuka on oikeassa?

Kuten yllä olevasta tekstistä näkyy, tulkintoja MMT:stä on yhtä paljon kuin tulkitsijoita. Koska nykyistä rahapolitiikkakokeilua on jatkettu vasta vähän aikaa (vuosikymmenen verran), vielä ei tiedetä, kuinka se tulee päättymään. Mielestäni MMT:ssä on paljon osuvia ja nykytalouteen istuvia aineksia, mutta kokonaisvaltaisesti toteutettu moderni rahateoria, jossa velkakirjat julkisen rahoituksen päämuotona tyystin hylättäisiin ja verojakin kerättäisiin pääosin hintavakauden ylläpitämiseksi, on vaikea kuvitella. Erityisesti valtion huomattava rooli talouden ohjaajana huolettaa, sillä politiikkaan kuuluu vaalisyklien sanelema lyhytnäköisyys ja usein myös lupaukset julkisen talouden menolisäyksistä etenkin vaalien alla. MMT-taloudessa houkutus holtittomaan rahankäyttöön ja ylenpalttisiin lupauksiin olisi suuri ja voisi johtaa talouden ylikuumenemiseen. Lisäksi luottamus rahaan mietityttää. Ehkä se säilyisi esimerkiksi USA:n kaltaisessa taloudessa, jonka valuuttaa tarvitaan globaaleissa transaktioissa ja kysyntä on tässä mielessä taattu, mutta miten MMT istuisi esimerkiksi Ruotsin kaltaiseen pieneen avotalouteen?

Julkisen talouden roolin kasvattaminen ei oikein istu nykyajan talousjärjestelmään, kuten ei sekään, että julkinen sektori takaisi töitä kaikille täystyöllisyyteen asti. Jo nyt länsimaissa kipuillaan tuottavuuden hitaan kasvun kanssa, ja julkisen sektorin ohjaava rooli taloudessa toisi varmasti lisähaasteita kilpailukyvyn säilyttämiselle.

Summa summarum: uskon, että MMT on tullut jäädäkseen taloustieteen teoreettiseen kenttään. Elementtejä siitä on jo näkyvissä verhoiltuna koronakriisin elvytyspakettien muotoon. Jo se, että julkisen talouden tasapainottamispyrkimyksistä tingitään, on joillekin askel kohti Modernia rahateoriaa. Talouskriisit ovat muokanneet taloustiedettä ennenkin: 1930-luvun lama antoi juuret nykyajan keynesiläiselle makrotaloustieteelle ja finanssikriisi toi mukaan painotusta finanssimarkkinan sääntelyä kohtaan. Koronakriisin jälkeen julkisen talouden roolia tullaan varmasti arvioimaan uudelleen, ja ehkä silloin valtionvelka pääsee syntisen maineestaan ainakin väliaikaisesti.

Tekstin lähteenä on käytetty kirjaa Macroeconomics (Mitchell, Randall Wray, Watts), joka on ensimmäinen makrotalouden laajempi oppikirja MMT:n näkökulmasta.