Miltä tuntuisi 29 611 euroa lisävelkaa omalla tilillä?

Velka on uusi musta?

Taistelu paikasta velkavuoren kuninkaana on kovaa

Lausahdukset ovat otsikoita makrokatsauksistani koronapandemian ajalta. Täytyy myöntää, että sitä ennen en olisi harkinnutkaan moisten kirjoittamista, sen verran mustan varjon velka on aina tuonut keskusteluun siitä puhuttaessa. Koronakriisi kuitenkin muutti kaiken.

Olen kasvanut työläisperheessä, jossa minut kasvatettiin säästäjäksi. Lapsena säästin Roope-sedän miljonääripossuun ja teinivuosien hurlumhei-vaiheen jälkeen aloin taas kuunnella vanhempieni viisaita sanoja ja ostin pienen yksiön sekä avasin säästötilin. Osakesäästämisen maailma puolestaan aukesi minulle 14 vuotta sitten, kun aloitin työni Inderesillä. Joka tapauksessa opin sen, että henkilökohtaisessa taloudessa tilillä on oltava puskuria pahan päivän varalle ja velat täytyy maksaa aina takaisin. Velka on minulle jonkun muun rahaa ja vain (mahdollisimman lyhytaikaisessa) lainassa.

Lähde: Valtiokonttori

Me yksilöinä olemme kuolevaisia ja meillä tulot määrittävät sitä kautta myös velan ylärajaa, mutta valtio on ”ikuinen” ja vanhaa velkaa on tämän takia mahdollista maksaa ottamalla uutta velkaa päälle. Kysymys on lähinnä siitä, milloin velkasuhde nousee liian suureksi. Julkisen velkaantumisen tekee “helpoksi” sen aikahorisontti: yksilö on aina vastuussa henkilökohtaisista veloistaan ja ne täytyy yleensä maksaa elinaikana takaisin, mutta julkisella sektorilla nyt otettavan velan maksumiehiksi ja -naisiksi joutuvat tulevat sukupolvet. Edelleen yksilön velan vastaajana on yksilö itse. Julkinen velka puolestaan on kollektiivista, eli ei-kenellekään-korvamerkittyä, mikä tekee sen ottamisesta helpompaa.

Usein velkakeskustelussa huomio käännetään etenkin julkisen velan kollektiivisuuteen, nimittäin kollektiiviseen vastuuseen ja kokemukseen samassa veneessä olemisesta. Ensinnäkin velkaa on otettava, koska peruspalvelut on katettava ja muitakin on välillä autettava, mistä esimerkkinä on koronapandemiassa pystytetty EU:n elvytysrahasto. Toiseksi yleisesti hyväksytty tosiasia on, että velkasuhde nousee, mutta se ei vaikuta haittaavan, koska näin tapahtuu lähes joka maailman kolkassa.

Mikäli kollektiivinen velanotto käännetään yksilötasolle, alkaa jo vähän hermostuttaa: Valtiokonttorin tilastojen mukaan Suomen valtionvelka oli heinäkuun lopussa 29611 euroa jokaista suomalaista kohden. Kasvua on viidessä vuodessa tullut 10 000 euroa per kansalainen eli kolmannes nykyisestä velan kokonaismäärästä.

Onneksi tätä kollektiivista velkaa ei tarvitse ottaa omalle tilille. Samalla kuitenkin tiedostan, että jollain tavalla me (ja tulevat sukupolvet) sen takaisin maksamme, oli se sitten julkisten menojen kiristyksenä tai veronkorotuksina. Tästä on jo nähty merkkejä hallituksen päätöksissä.

Pieni penninvenyttäjä sisälläni miettii myös sitä kollektiivisen velan omaa osuutta ja toivoo, että velkakeskustelussa tuotaisiin esiin, 1) miten menoja järkevästi kohdistamalla voi rakentaa pohjaa talouskasvulle, ja 2) miten velat joskus maksetaan takaisin. Ratkaisu ensimmäiseen kohtaan olisi vastaus myös velkasuhteen taittamiseen, mutta tuntuu, että päähuomio on lyhyen aikavälin toimenpiteissä.