Bidenomicsin ruokkima talouskasvu ei tule ilmaiseksi
Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin talouspolitiikka valaisee talouskasvunäkymää tuleville vuosille. Kasvu ei kuitenkaan ole riskitöntä, mistä kertoo mm. maan luottoluokituksen lasku.
Yhdysvaltain velkataakka nousi jälleen viime viikolla otsikoihin, kun luottoluokittaja Fitch laski maan luottoluokitusta korkeimmalta AAA-tasolta alemmalle AA+-tasolle. Suuri katastrofi luokituksen lasku ei ollut sijoittajille eikä johtanut merkittäviin indeksimuutoksiin Wall Streetillä. Se kuitenkin tuo jälleen julki maan talouden pitkän aikavälin haasteen: yhä kasvavan velkataakan. Muutos tuskin kuitenkaan muuttaa poliittista konsensusta, jonka Wall Street Journal äskettäin tiivisti seuraavasti: Washingtonissa tapellaan liikaa, kulutetaan liikaa julkisia varoja ja leikataan liikaa veroja.
Lähde: Bloomberg
Ensi budjettivuotta suunnitellessa on tullut ilmi, että julkisen talous vakautuspuheet eivät ole saaneet kannatusta kummassakaan, republikaanien tai demokraattien, leirissä. Sen sijaan tulojen ja menojen välinen kuilu on jatkanut kasvuaan, osin johtuen korkojen noususta. Yhdysvalloissa korkomenoihin on WSJ:n mukaan kulunut tänä vuonna 131 miljardia dollaria, 25 % enemmän kuin vuosi sitten. Samanaikaisesti verotulot ovat tippuneet 11 %:lla.
Korkomenojen suuruutta ei ole syytä vähätellä, sillä kongressin budjettitoimiston laskelmien mukaan seuraavien kymmenen vuoden aikana niiden määrä vastaa 3,7 %:a Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Korkojen nousu on siis puraissut julkiseen talouteen. Ja jos luottoluokitusten lasku jatkuu ja sijoittajaluottamus murenee, valtion lainakustannukset jatkavat kasvuaan. Kolmanneksi sosiaalimenot jatkavat väestön ikääntyessä kasvuaan. Medicare ja Medicaid-ohjelmat muodostavat 2/3 liittovaltion menoista, ja arvioiden mukaan niiden osuus BKT:sta tulee kasvamaan 5,8 %:sta (ennuste 2023 vuodelle) 6,6 %:iin vuoteen 2033 mennessä.
Alijäämät osa poliittista peliä
Miksei Washingtonissa sitten reagoida kasvaviin alijäämiin? Pääsyynä on poliittinen peli. Kumpikaan puolue ei halua menettää äänestäjiä, ja siksi esimerkiksi suosittujen terveyspalvelujen leikkaaminen olisi turmiollista tulevaisuuden kannatusta ajatellen. Lisäksi vaalistrategioita hiotaan jo vuoden 2024 presidentinvaaleja silmällä pitäen, joten ajoituksellisesti leikkaukset ovat vaikeita ja helpompi on potkaista tölkkiä seuraavien presidenttien ja kongressien murheeksi.
Sitten on Bidenomics, eli presidentti Joe Bidenin lainsäädäntö, joka lisäsi infrainvestointeja sekä investointeja vihreään talouteen ja puolijohdevalmistetehtaisiin. Näkyvä osa lainsäädäntöä on ollut Inflation Reduction Act, joka kohdistetaan mm. oman teollisuuden vahvistamiseen (kattava artikkeli paketista luettavissa täällä). Yhteensä Bidenomicsiin liittyvät toimet nousevat 1000 miljardiin dollariin tulevina vuosina, mikä tuo aimo annoksen myös talouskasvuun. Julkisen tuen lisääntyminen voi nimittäin hyvinkin johtaa siihen, että Yhdysvallat välttää taantuman ja talouskasvu jatkuu positiivisena lähivuosinakin. Esimerkiksi luottoluokittaja Moody’silta arvioidaan, että Bidenomics voi tuoda lähes puolet, 0,4 %-yksikköä ensi vuodelle ennustettuun 1 %:n talouskasvuun USA:ssa. Vaikutuksia on näkynyt jo nyt: tehdasrakentaminen on tuplaantunut kuluvana vuonna viime vuodesta ja yksityiset investoinnit saaneet hyvin tuulta alleen. Talouskasvuennusteiden laskun sijaan on jälleen alettu nostaa arvioita kuluvan vuoden BKT-kehitykselle.
Lähde: Bloomberg
Bidenomics inflaation lähteenä
Kasvu ei kuitenkaan ole ilmaista, sillä Bidenomics on saanut osakseen myös kovaa kritiikkiä juuri ajoituksensa suhteen. Sen vaikutukset nimittäin näkyvät taloudessa, jossa työmarkkinoilla on jo valmiiksi nähty ylikuumenemisen merkkejä ja inflaatio-ongelmaa ei ole peitottu. On olemassa aito riski sille, että talouskasvun sivutuotteena inflaatio alkaa jälleen kiihtyä, sillä investointeihin tarvitaan esimerkiksi työvoimaa, josta on muutenkin pulaa. Inflation Reduction Act voi siis nimensä vastaisesti olla myös inflaation lähde.
Jos inflaatio kiihtyy, Federal Reserven olisi palattava takaisin koronnostojen pariin. Tämä tarkoittaisi kylmää kyytiä sijoittajille ja samalla sitä, että löysä talouspolitiikka joutuisi törmäyskurssille kiristävän rahapolitiikan kanssa. Olen pohtinut näitä raha- ja talouspolitiikan sisällä olevia ideologisia eroja aikaisemminkin, ja ne voinee tiivistää päämäärien kautta seuraavasti: poliitikoille tärkeää on poliittinen jatkumo eli uudelleenvalinta, keskuspankeille hintavakaus. Tämän vuoksi poliitikot eivät jaa keskuspankkien toleranssia taantumaa kohtaan, vaan se on vältettävä hinnalla millä hyvänsä. Talouskasvun tukeminenkin on kautta aikain valjastettu työkaluksi vaalikampanjoissa, kuten nytkin tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen.
Tämä vallalla oleva konflikti ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan. Finanssikriisin jälkeisinä vuosina talouspolitiikassa oltiin kireällä säästölinjalla, mutta keskuspankeissa elettiin nollakorkojen ja määrällisen elvytyksen aikaa. Tuolloin nimelliskorot tippuivat alimmalle tasolleen vuosisatoihin. Nyt raha- ja talouspoliittiset voima kamppailevat aivan eri suuntiin, mikä voi puolestaan aiheuttaa korkotason nousun pidemmäksi aikaa.